Minua on alkanut häiritä viime aikoina eräs piirre ihmisten ajattelussa – yksitasoisuus. Sikäli kuin jotkut edustavat kristillisen uskon näkökulmaa, heidät leimataan jollain todistelulla, joka on tästä maailmasta, ei uskon maailmasta. Niinpä tieteellisen elämänkatsomuksen omaavat arvioivat uskoa tieteen näkökulmasta ja löytävät usein vain tosiasioita, jotka kiistävät uskon.

On mahdollista tulkita kolmiulotteista maailmaa kaksiulotteisena tai peräti yksitasoisena. On mahdollista nähdä maailma mustavalkoisena, ilman värejä. On mahdollista typistää ja supistaa ja tavoittaa edelleen osatotuuksia. Mutta hengellinen ulottuvuus on olemassa ja sen pois karsiminen ei auta meitä yhtään. Emme pääse milliäkään lähemmäs todellisuuden ymmärtämistä ja olevaisuuden ytimeen porautumista, jos typistämme ja karsimme ja yksinkertaistamme kaiken.

Usko on tervetullut harppaus tässä todellisuuden kartoittamisessa. Uskon kautta astuu Jumala, kaiken Luoja, näköpiiriin ja saman tien keskelle luomakuntaansa. Uskon kautta me ymmärrämme, että maailmat on tehty Jumalan sanalla, niin että se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyvästä. Hepr.11:3. Tieteeltä kestää kauan ymmärtää tämä. Ehkä se ei koskaan tavoita tätä totuutta. Ymmärtäisimmekö yhtään, mitä sana ”pelastus” pohjimmiltaan tarkoittaa, jos emme uskoisi Jumalaan?

Vain uudestisyntynyt uskova voi käsittää, että todellisuus ei ole jokin ajatus tai idea, vaan totuus on persoona – Kristus. Totuudessa eläminen ei ole joukko yleviä ajatuksia, vaan yhteyttä Kristukseen, elämää hänen yhteydessään. Se ei ole yksitasoista, siinä on ulottuvuutta joka suuntaan. Siinä on väriä, siinä on tunteita, siinä on iloa ja elämisen riemua, arkea ja juhlaa, tavanomaisuutta ja ihmeitä, siinä on monenlaista syvyyttä, siinä on tilaa oikeudelle, vanhurskaudelle ja totuudelle, se kantaa mukanaan rakkautta ja toivoa. Se on tosi elämää.

Joskus me kristityt itse syyllistymme mustavalkoiseen ajatteluun ja onnistumme vääristämään uskon, saamaan terveestä uskosta esiin jonkin kasvaimen, jota sitten pilkataan ’lahkoksi’. Luin juuri artikkelin tuoreesta kirjasta, jossa käydään läpi suomalaisia lahkoja. Minusta näyttää, että siinä parannellaan näitä kasvaimia silpomalla koko ruumis lihakirveellä. Ei sekään ole oikein eikä hengellisiä asioita voi uskosta osattomat puolueettomasti arvioida. Paavali muistutti, että uskovien keskinäisten erimielisyyksien ratkaisemiseen tarvitaan viisaita miehiä seurakuntien keskeltä, ei maailmasta (1.Kor.6:5). Turvallisinta olisi kaikkien kannalta, että pysyisimme vain todistajan roolissa, ei tuomarin.

Hän on näet säätänyt päivän, jona hän tuomitsee koko maailman vanhurskaasti sen miehen kautta, jonka hän on siihen määrännyt. Hän on antanut siitä kaikille vakuuden herättämällä hänet kuolleista. Ap.t.17:31.