Ihminen tuo mukanaan – sekä hyvässä että pahassa – oman inhimillisyytensä kaikkeen mihin osallistuu. Niinpä esimerkiksi seurakunnan hallinto on kautta aikain ollut täynnä ihmislähtöistä ajattelua ja ihmisten keksimiä käytäntöjä. Ne tietysti vaihtelevat eri kirkkokunnissa.

Kristus halusi, että hänen seurakuntansa ei rakentelisi mitään hallinnollisia portaita, vaan olisi mahdollisimman yksitasoinen. Mutta älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä yksi on teidän opettajanne, ja te olette kaikki veljiä. Matt.23:8. Apostolit loivat hallintojärjestelmän, johon kuului vanhimmisto ja diakonit. Vanhimmat hoitivat seurakunnan taloutta ja osallistuivat sanan opettamiseen ja seurakuntalaisten paimentamiseen, diakonit taas huolehtivat köyhistä. Diakoneissakin oli sananjulistajia, kuten Filippos. Hengen palveluvirat – apostoli, profeetta, evankelista, opettaja, paimen – olivat siis erikseen ja hallinnolliset virat erikseen. Hallinnollisia tehtäviä ei järjestetty hengellisten virkojen tai pomo-alainen -periaatteen mukaan. Kukaan ei ollut toisten ala- tai yläpuolella. Edes apostolit eivät olleet muiden yläpuolella. Johtajuus, josta kuitenkin selkeästi puhuttiin, oli siis osaamista ja pätevyyttä, armoitusta ja voitelua – ei mitään aseman suomaa arvovaltaa.

Näin ainakin teoriassa, mutta elämä tahtoo sotkea tällaiset selkeät kuviot ja ihminen sotkee ne ihan tahallaan, sillä luonnollinen ihminen on täynnä sitä kuulua ’sikaenergiaa’. Milloin mikin vallanhalu on päällimmäisenä, milloin taas jokin hyötymistarkoitus, jokin itsekäs vaikutin.

Olinpa minäkin kerran vahingossa joutunut lähetystoimikuntaan. En sinne pyrkinyt, mutta kun kerran valittiin, niin osallistuin. Luulin, että se on elin, joka tekee demokraattisia päätöksiä seurakunnan lähetystyöstä. Olinpa minä sinisilmäinen. Kävi ilmi, että päätöksenteko oli lähinnä voimakastahtoisten ihmisten esiintymistä hyökkäävästi niiden näkökohtien puolesta, jotka olivat heille mieleen. Luonne ja rohkea esiintyminen ratkaisi. Tarpeen vaatiessa äänen korottaminen ja nyrkin lyöminen pöytään olisi tässä vaikuttamisessa tehokasta. Kukaan hiljainen ei saanut ääntään kuuluviin. Vaikka seurakunnan johtajana pidetty henkilö oli kokouksessa mukana, ei toimikunta perustanut päätöksentekoaan demokratiaan, jossa kaikilla olisi yksi ääni. Huomasin kuuluvani ’äänettömiin yhtiömiehiin’ ja samalla huomasin, että olin ihan väärässä paikassa väärään aikaan. Kun erosin toimikunnasta, sitä pidettiin provokatiivisena, mutta itse en tarkoittanut sillä mitään sellaista.

No, miksi olisi päätöksenteon pitänyt olla demokraattista? Eihän Raamatussa ole sellaista esimerkkiä. Mutta miksi ylipäätään oli olemassa lähetystoimikunta ja vanhimmisto erikseen? Eikö olisi toimittu enemmän Raamatun mallin mukaan, jos vanhimmistossa olisi ollut mukana lähetystyön ystäviä? – Minusta tuntuu oudolta, että näin alkeellisia asioita ei ole osattu ratkaista oikealla tavalla.

Jos olen seurakunnan hallinnosta jotakin oppinut, niin ainoastaan tämän: keep it simple. Jos on jokin ongelma, täytyy kääntyä ainoan ’esimiehen’ puoleen – Kristuksen. Jokainen asia pitää siis rukoilla niin hyvin, että siihen saadaan Herran kanta. Päätöksenteossa ei saisi olla tilaa millekään painostukselle ja nyrkin pöytään lyömiselle.

En ole mitenkään vaivautunut siitä, että olen pääosan elämästäni saanut ilon olla seurakunnan hallinnon ulkopuolinen henkilö. Olen oikein tyytyväinen tähän rooliini enkä halua sitä kuuluisaa pitkää keppiäkään käteeni… Mutta jos joku on vastuuta kantamassa, niin sellaiselle kuuluu tänään rohkaisu ja kehotus:

Kaitkaa teille uskottua Jumalan laumaa, ei pakosta vaan vapaaehtoisesti, Jumalan mielen mukaan, ei häpeällisen voiton tähden vaan sydämen halusta. Älkää herroina hallitko niitä, jotka on teille uskottu, vaan olkaa laumalle esikuvana. Silloin te ylipaimenen ilmestyessä saatte kirkkauden kuihtumattoman seppeleen. 1.Piet.5:2-4.