Aihearkisto: Rohkaisu

Abraham oli tullut vanhaksi ja ikääntyneeksi, ja Herra* oli siunannut häntä kaikessa. 1.Moos.24:1.

Abraham oli kokenut runsaasti siunauksia ja saanut rukousvastauksia. Hän oli saanut pojan, jolle antoi nimeksi Iisak. Hän oli suuri Jumalan ihme ja Abraham oli saanut pitää hänet poikanaan senkin jälkeen, kun Jumala oli pyytänyt uhraamaan Iisakin Moorian vuorella (1.Moos.22:2). Moorian vuori on muuten sama kukkula, jolla sijaitsi myöhemmin Jerusalemin temppeli.

Nämä ihmeet ja erilaiset käänteet, joiden kautta Abraham sai kokea Jumalan käden johdattavan häntä, olivat kasvattaneet Abrahamissa luottamusta Jumalaan. Hänen uskonsa oli kaikissa elämän koettelemuksissa kasvanut niin vahvaksi, että hän ei epäillyt etsiä Herran kasvoja ja rukoilla uskon rukouksia ja olla varma, että Jumala vastaa.

Abrahamilla oli vanhuudessaan vielä yksi toive, jota hän elätteli mielessään ja johon hän etsi Jumalan neuvoa. Se toive koski Iisakin puolisoa. Rukouksessa viipyessään hänessä kypsyi ajatus, jonka hän lopulta päätti toteuttaa. Hän kutsui palvelijansa Elieserin luokseen ja pyysi tätä lähtemään Mesopotamiaan Abrahamin sukulaisten luo ja tuomaan sieltä Iisakille vaimon. Hänen uskonsa ilmenee hyvin hänen tavastaan, millä hän neuvoo Elieseriä:

Herra*, taivaan Jumala, joka otti minut pois isäni kodista ja synnyinmaastani, puhui minulle ja vannoi minulle näin: ’Sinun jälkeläisillesi minä annan tämän maan’. Hän lähettää enkelinsä sinun edelläsi, ja sinä saat sieltä vaimon pojalleni. 1.Moos.24:7.

Uskoa kannattaa vaalia, sitä kannattaa harjoittaa, sillä se vahvistuu ja kasvaa, jos sitä osaa hoitaa. Usko voi hyvin läheisessä jumalayhteydessä, aktiivisessa Herran seuraamisessa, jolle on luonteenomaista jatkuva rukous. Vastaavasti se kuihtuu, jos sille ei anna Jumalan sanan valoa ja kastele sitä rukouksen kyynelillä. Se voi huonosti, jos ihminen syystä tai toisesta etääntyy Jumalasta. Kompasteleva vaellus saa uskonkin hoipertelemaan.

Abraham ja muutkin Raamatun henkilöt näyttävät meille esimerkkiä, miten uskoa voi vaalia. Abrahamista Paavali sanoo, että hän oli uskon isä:

Hän sai ympärileikkauksen merkin sinetiksi uskonvanhurskaudesta, joka hänellä oli ympärileikkaamattomana, jotta hän olisi kaikkien niiden isä, jotka ympärileikkaamattomina uskovat, ja jotta vanhurskaus luettaisiin heillekin. Room.4:11.

Onneksi meillä ei ole olemassa mitään estettä uskon harjoittamiselle. Sinunkin uskosi – niin kuin minunkin uskoni – voi kasvaa ja vahvistua niin että voimme täydessä uskon luottamuksessa viedä asioitamme Herran eteen. Voimme aina ottaa mallia Abrahamista:

Jumalan lupausta hän ei epäuskossa epäillyt vaan vahvistui uskossa antaen kunnian Jumalalle. Hän oli täysin varmana, että Jumala voi tehdä sen, minkä on luvannut. Room.4:20-21.

Ihminen tuo mukanaan – sekä hyvässä että pahassa – oman inhimillisyytensä kaikkeen mihin osallistuu. Niinpä esimerkiksi seurakunnan hallinto on kautta aikain ollut täynnä ihmislähtöistä ajattelua ja ihmisten keksimiä käytäntöjä. Ne tietysti vaihtelevat eri kirkkokunnissa.

Kristus halusi, että hänen seurakuntansa ei rakentelisi mitään hallinnollisia portaita, vaan olisi mahdollisimman yksitasoinen. Mutta älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä yksi on teidän opettajanne, ja te olette kaikki veljiä. Matt.23:8. Apostolit loivat hallintojärjestelmän, johon kuului vanhimmisto ja diakonit. Vanhimmat hoitivat seurakunnan taloutta ja osallistuivat sanan opettamiseen ja seurakuntalaisten paimentamiseen, diakonit taas huolehtivat köyhistä. Diakoneissakin oli sananjulistajia, kuten Filippos. Hengen palveluvirat – apostoli, profeetta, evankelista, opettaja, paimen – olivat siis erikseen ja hallinnolliset virat erikseen. Hallinnollisia tehtäviä ei järjestetty hengellisten virkojen tai pomo-alainen -periaatteen mukaan. Kukaan ei ollut toisten ala- tai yläpuolella. Edes apostolit eivät olleet muiden yläpuolella. Johtajuus, josta kuitenkin selkeästi puhuttiin, oli siis osaamista ja pätevyyttä, armoitusta ja voitelua – ei mitään aseman suomaa arvovaltaa.

Näin ainakin teoriassa, mutta elämä tahtoo sotkea tällaiset selkeät kuviot ja ihminen sotkee ne ihan tahallaan, sillä luonnollinen ihminen on täynnä sitä kuulua ’sikaenergiaa’. Milloin mikin vallanhalu on päällimmäisenä, milloin taas jokin hyötymistarkoitus, jokin itsekäs vaikutin.

Olinpa minäkin kerran vahingossa joutunut lähetystoimikuntaan. En sinne pyrkinyt, mutta kun kerran valittiin, niin osallistuin. Luulin, että se on elin, joka tekee demokraattisia päätöksiä seurakunnan lähetystyöstä. Olinpa minä sinisilmäinen. Kävi ilmi, että päätöksenteko oli lähinnä voimakastahtoisten ihmisten esiintymistä hyökkäävästi niiden näkökohtien puolesta, jotka olivat heille mieleen. Luonne ja rohkea esiintyminen ratkaisi. Tarpeen vaatiessa äänen korottaminen ja nyrkin lyöminen pöytään olisi tässä vaikuttamisessa tehokasta. Kukaan hiljainen ei saanut ääntään kuuluviin. Vaikka seurakunnan johtajana pidetty henkilö oli kokouksessa mukana, ei toimikunta perustanut päätöksentekoaan demokratiaan, jossa kaikilla olisi yksi ääni. Huomasin kuuluvani ’äänettömiin yhtiömiehiin’ ja samalla huomasin, että olin ihan väärässä paikassa väärään aikaan. Kun erosin toimikunnasta, sitä pidettiin provokatiivisena, mutta itse en tarkoittanut sillä mitään sellaista.

No, miksi olisi päätöksenteon pitänyt olla demokraattista? Eihän Raamatussa ole sellaista esimerkkiä. Mutta miksi ylipäätään oli olemassa lähetystoimikunta ja vanhimmisto erikseen? Eikö olisi toimittu enemmän Raamatun mallin mukaan, jos vanhimmistossa olisi ollut mukana lähetystyön ystäviä? – Minusta tuntuu oudolta, että näin alkeellisia asioita ei ole osattu ratkaista oikealla tavalla.

Jos olen seurakunnan hallinnosta jotakin oppinut, niin ainoastaan tämän: keep it simple. Jos on jokin ongelma, täytyy kääntyä ainoan ’esimiehen’ puoleen – Kristuksen. Jokainen asia pitää siis rukoilla niin hyvin, että siihen saadaan Herran kanta. Päätöksenteossa ei saisi olla tilaa millekään painostukselle ja nyrkin pöytään lyömiselle.

En ole mitenkään vaivautunut siitä, että olen pääosan elämästäni saanut ilon olla seurakunnan hallinnon ulkopuolinen henkilö. Olen oikein tyytyväinen tähän rooliini enkä halua sitä kuuluisaa pitkää keppiäkään käteeni… Mutta jos joku on vastuuta kantamassa, niin sellaiselle kuuluu tänään rohkaisu ja kehotus:

Kaitkaa teille uskottua Jumalan laumaa, ei pakosta vaan vapaaehtoisesti, Jumalan mielen mukaan, ei häpeällisen voiton tähden vaan sydämen halusta. Älkää herroina hallitko niitä, jotka on teille uskottu, vaan olkaa laumalle esikuvana. Silloin te ylipaimenen ilmestyessä saatte kirkkauden kuihtumattoman seppeleen. 1.Piet.5:2-4.

Kun hän vielä oli kaukana, hänen isänsä näki hänet ja tunsi sääliä. Isä juoksi häntä vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä hellästi. Luuk.15:20.

Huomaamme tässä tuhlaajapojan kotiinpaluussa sen hämmästyttävän tosiseikan, että isänsä ei sanonut moitteen sanaa. Hän ei edes vihjannut mitään siihen suuntaan, että poika olisi elänyt tyhmästi tai että hän oli itse ajanut itsensä huonoon jamaan tai saattanut elämänsä hunningolle. Hän ilmaisi vain iloa ja rakkautta.

Helluntailaisena sain opetella kertomaan uskoontulostani tietyllä kaavalla. Siihen kuului entisen elämän kauhistelu, jopa piti vähän suurennella ja samalla paisutella taakse jäänyttä syntistä elämääni. Tässä narratiivissa rakennettiin siis mahdollisimman tummaa taustaa ja hehkutettiin suurta iloa, joka seurasi kääntymisestä. Sitten tämä suuri ilo piti esittää niin loputtomana, että koko elämä oli nyt pelkkää juhlaa ja ruusuilla tanssimista.

Kyllähän se tavallaan tottakin oli, mutta en koskaan oikein jaksanut muistella entistä elämääni ja käännellä puukkoa haavassa, joka oli yhä kipeä. Veljet (ja sisaret) seurakunnassa pitivät huolen, että se entinen elämä ei jäänyt unholaan, vaan sitä piti jatkuvasti nostaa esiin, jotta jotenkin kesken jäänyt parannus olisi pakko viedä loppuun ja jotta olisin saanut aiheen julkisesti nöyrtyä. Olin kai jotenkin liian yksityisesti tehnyt parannusta. Vasta jälkeenpäin olen tullut oivaltamaan, että sehän oli tyypillinen vanhemman veljen reaktio. Jokin kateuden tapainen lietsoi ajatusta, että eihän tässä nyt mitään juhlia kannata pitää ennen kuin tuhlaajapojan historia on pöyhitty perin pohjin ja tehty selväksi, miten tyhmästi hän on elänyt ja miten hän ei ansaitse kerta kaikkiaan yhtään mitään palkintoa, vaan pikemmin raippoja, sanktioita, sakkoja, arestia ja häpeän – loputtoman tahran maineeseensa. Niinpä seurakunnan johtajat päättivät olla kastamatta minua. Jumala teki vastavedon: hän kastoi minut Pyhällä Hengellä!

Se oli kaikki linjassa tuhlaajapojan tarinan kanssa. Isä otti syliinsä kaikella rakkaudella, veli esitti vastalauseensa ja valituksensa. Minun tapauksessani vasta pitkin hampain annettiin seurakunnan jäsenyys. Tapaukseni jäi kuitenkin kaivelemaan ylipappeja ja olin koko yhdeksän vuotta, mitä helluntailaisuuteni kesti, eräänlaisessa karanteenissa. Tuhlaajapojan veljen asennetta taitaa olla mahdoton muuksi muuttaa.

Jos sinä olet joutunut kärsimään mitään vastaavaa, haluan kohdistaa huomiosi isän reaktioon – ei tosiaankaan mitään moitetta, ei syyttämistä, ei vanhojen muistelua. Vain iloa ja hellyyttä, juhlaa vasikanpaistein, lauluin ja soitoin. Puhtaat vaatteet päälle ja sormukset sormeen. Sitä on evankeliumi. Ei siinä ole epäröintiä, ei siinä ole varaumia, ei siinä kysellä onko usko aitoa. Armo on isän puolelta aitoa ja tulee täydestä sydämestä. Ja ilo pulppuaa.

Minä sanon teille: samoin on Jumalan enkeleillä ilo yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen. Luuk.15:10.

(Tämä oli On kirjoitettu -blogin tuhannes artikkeli.)

Haluan sanoa, että Jumalan silmissä me olemme viljaa, jota hän pui. Älä siis ihmettele, jos sinua leikataan. Sinua voidaan kipeästi irrottaa tästä maasta ja maailmasta ja kaikesta näkyvästä, johon olen kasvanut kiinni. Sitten joudut auringon paahteeseen, jossa sinulla on koko ajan syvä sisäinen jano. Sinut jätetään siihen, missä olet, kuin hylättynä kuolemaan – auringon ja tuulen armoille. Kohta huomaat, että et ole vihanta vaan enimmäkseen kuivaa olkea – mikä häpeä.

Mutta kaiken tuskan jälkeen sinua voidaan vielä lyödä maahan. Sinun ylitsesi kävellään, ajetaan oikein jyrällä. Sinä luulit, että sinulla on ystäviä ympärilläsi, mutta ei – he irtautuvat sinusta ja ajelehtivat kauas. Sinä et saa enää mitään turvaa ystävistäsi – toisista jyvistä. Ennen niin rakkaat sisaret ja veljet, jotka olivat toisissaan kiinni kuin jyvät tähkässä, ajautuvat yhtäkkiä irralleen ja kauaksi toisistaan. Heistä ei ole sinulle nyt mitään tukea. Seurakunta-sanakin tuntuu kliseeltä. Sinä vain kierit maassa, sinua pompotetaan ja hakataan. Sinä pidit erityistä huolta aina välkkyvästä vihneestäsi, joka kurottui korkealle tuuleen ja aurinkoon, ja luulit, että se oli sinun persoonasi paras osa. Nyt se on katkaistu sinusta irti ja sinä olet pelkkä nolla. Sinussa ei ole mitään välkkyvää enää. Luulit, että sinulla olisi jokin ihmisarvo, mutta ei sinulla ole mitään arvoa.

Sinun pitää ymmärtää näissä elämän koetuksissa, että sinua puidaan ja se kaikki on tarpeellista. Ehkä et ymmärrä sitä, mutta sadonkorjaajalle kaikki tämä on järkeenkäypää ja suunnitelmallista ja tähtää hyvään tulokseen.

Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne, eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra*, sillä niin paljon kuin taivas on maata korkeampi, ovat minun tieni korkeammat teidän teitänne ja minun ajatukseni teidän ajatuksianne. Niin kuin sade ja lumi tulevat taivaasta eivätkä sinne palaa vaan kostuttavat maan, tekevät sen hedelmälliseksi ja versovaksi, niin että se antaa kylväjälle siemenen ja syöjälle leivän, niin käy myös sanani, joka minun suustani lähtee: ei se palaa luokseni tyhjin toimin vaan toteuttaa sen, mitä minä haluan, ja saa menestymään sen, mitä varten minä sen lähetän. Jes.55:8-11.

Sitten kun sinua on tarpeeksi piesty ja sinusta on irrotettu kaikki se, mikä on mielestäsi osa sinun persoonallisuuttasi, sinut vielä survaistaan jonnekin pimeään, missä sinulla on kuumat ja tukalat oltavat. Sinun kuiva erämaasi muuttuu entistäkin kuivemmaksi! Sinä janoat sateita ja huudat vettä, mutta päinvastoin – sinussa on vielä liiaksi maailman kosteutta. Kaiken sen kosteuden pitää haihtua sinusta pois, jotta se mikä jää jäljelle, kelpaisi Jumalalle. Senkin lopun hän laittaa myllyynsä rikki jauhettavaksi…

Niin, emme ymmärrä Jumalan tapoja toimia. Mutta tämän vertauksen kautta me ymmärrämme, että kaikella on tarkoituksensa. Kaikella lyömisellä ja raastamisella, kaikella jyräämisellä ja ylikävelemisellä on tarkoitus – myös erämaalla. Voimme luottaa Jumalaan, että hän tietää, mitä hän tekee. Kristus ei ollut vain rakennusmestari ja rakentamisen ammattilainen, hän on myös puimisen asiantuntija. Niinpä Pietari rohkaisee meitä:

Rakkaani, älkää oudoksuko sitä tulenpoltetta, jossa olette ja jossa teitä nyt koetellaan, ikään kuin teille tapahtuisi jotakin outoa. 1.Piet.4:12.

Voimme olla varmoja, että Jumala tietää meidän tuskamme ja osaa säätää ahjomme kuumuutta. Ei hän anna meille sellaista, mitä emme voisi kestää.

Teitä ei ole kohdannut muu kuin inhimillinen kiusaus. Jumala on uskollinen. Hän ei salli teitä kiusattavan enempää kuin kestätte, vaan salliessaan kiusauksen hän valmistaa myös pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää.1.Kor.10:13.

Raamattu vertaa uskovia vehnänjyviin. Nisu eli vehnä on tavallisimmista viljoista se, jonka puiminen on vaikeinta. Jyvän kuoriosa on siinä tiukasti kiinni jyvässä ja jyvät tiukasti kiinni lapakossaan. Niinpä jos mielimme olla vehnänjyviä Jumalan silmissä, meidän täytyy suostua kovakouraiseen käsittelyyn. Jauhatusvaiheessa jyvä rikotaan ja kuoret erotetaan jauhomassasta seulomalla.

Jos emme joudu siihen vaiheeseen, missä meitä lopullisesti rikotaan, joudumme käymään läpi kuoleman kuitenkin. Sillä Jumalan tarkoitus on, että elämän kierto jatkuu ja se merkitsee tätä:

Totisesti, totisesti minä sanon teille: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää yksin, mutta jos se kuolee, se kantaa paljon satoa. Joh.12:24.

On selvää, että jos olemme tulleet erilaisen puimisen ja seulomisen kautta Jumalan jyvälaariin, emme voi itse ohjailla elämäämme, vaan se on Suuren Viljelijän kädessä. Hän on se isäntä, joka palkkaa työmiehet pellollensa ja määrää, mitä siellä tehdään. Hän on se, joka lähettää sirppinsä leikkaamaan ja hän on se, joka lähettää sadonkorjaajat liikkeelle ja korjaa sadon. Hän on se, joka pui viljansa ja puhdistaa puimatantereensa. Häntä varten on kaikki ja hän määrää kaikesta. Me olemme vain pieniä jyviä hänen kämmenellään.

Silti Jumalan kädessä on turvallista olla. Silloinkin, kun en ymmärrä. (Luvusta Puiminen Simon kirjasta Kylvö ja korjuu)